Pihla kohentaa asentoaan sängyssä, johon tämä vanha rapistunut kapistus vastaa paukautellen uhkaavasti jousitustaan. Muutoin on suorastaan piinaavan hiljaista, ollut jo kohtuullisen pitkään. Mitä nyt nurkassa kyhjöttävä tietokone elää omaa elämäänsä, satunnaisesti huristen. Pihla avaa ääntänsä pienellä yskäisyllä ja uskaltautuu vihdoin sanomaan vaimealla äänellä:
”Ehkä on sit parempi, että ollaan vaan ystäviä..?” ja katsoo Velmeriä kysyvästi.
Velmeri makaa sängyllä vatsallaan, jalat roikkuen puoliksi reunan ulkopuolella ja nojaten päällään käsivarsiinsa. Hetkeen hän ei sano mitään, huokaisee vain tuskaisesti ja niiskauttaa nenäänsä. Pihla tutkailee katseellaan Velmerin liikkumatonta vartaloa aina rikkinäisistä villasukista tämän sotkuisiin rastoihin asti. Hänestä näky on säälittävä. Vaikka hän edelleen tuntee olonsa hieman turhautuneeksi ja loukkaantuneeksi, hän silittää hellästi Velmerin kättä. Velmeri niiskauttaa taas nenäänsä ja Pihla miettii mahtaako hän itkeä vai johtuuko niiskutus Velmerin nuhaisesta nenästä. Vaikea kuvitella hänen itkevän, en ole koskaan nähnyt Velmerin tekevän niin, Pihla tuumii ja pyörittelee hermostuneesti tummanruskeaa hiussuortuvaansa sormien välissä.
”Joo,” Velmeri vastaa viimein. Sitten hän huokaisee taas tuskaisesti ja jatkaa pää yhä käsivarsiinsa nojaten: ”ehkä niin on paras.”
Pihla ei vieläkään saa varmuutta itkeekö Velmeri vai ei, mutta hänen omat silmänsä ovat kostuneet. Hän koettaa olla räpyttämättä silmiään, etteivät kyyneleet vyöryisi hänen punottaville poskipäillensä.
”Okei.” Pihla vastaa yrittäen saada äänensä kuulostamaan mahdollisimman tyyneltä.
Hän epäilee teennäisyyden paistavan läpi hänen yrityksestään, sillä yllättäen Velmeri nostaa päätänsä katsoakseen Pihlaa silmiin. Pihla nousee seisomaan ja kääntää nopeasti katseensa omiin jalkoihinsa välttääkseen katsekontaktin Velmerin kanssa. Hän tuntee kuinka kuumat pisarat vierivät alas hänen kasvojansa pitkin. Velmerikin nousee seisomaan ja lähestyy Pihlaa, antaakseen tälle halin. Pihla kietoo tärisevät kätensä Velmerin vyötärön ympärille ja painaa päänsä hänen olkapäälleen. Hän nauttii Velmerin ihanan pehmeästä svetarin kosketuksesta hänen kuumottavilla kasvoillansa. Kumpikaan ei sano sanaakaan. Tietokone on varmaan päätynyt itsemurhaan, sillä sekään ei sano enää mitään. Pieni nuhjuinen yksiö on nyt tyystin hiljainen lukuun ottamatta Pihlan niiskutusta.
Pihlan mielestä vaikeasti määriteltävän ajan kuluttua, ehkä minuutin tai vartin jälkeen, hän nostaa päänsä Velmerin nyt märältä olkapäältä irrottaen samalla otteensa hänen vyötäröltään. Ennen kuin Velmeri ehtii nähdä hänen kasvonsa, Pihla kääntyy selin Velmeriin. Ei siksi, että hän häpeäisi näyttää Velmerille itkevänsä vaan siksi, että hän häpeää näyttäytyä hänelle juuri nyt. Hän ei saa nähdä minua tällaisena, en halua hänen näkevän minua heikkona ja särkyneenä. Minä olen aina ollut meistä se vahvempi ja kypsempi ihminen. Ainakin sellaisen mielikuvan haluan itsestäni jättää, Pihla ajattelee ja pelkää kuitenkin ankarasti epäonnistuneensa halutun vaikutuksen jättämisesä. Hän kävelee huterasti eteiseen tuntien Velmerin katseen niskassansa. Kädet yhäkin täristen hän pukee yllensä ulkovaatteet, edelleen varoen tarkasti katsomasta Velmeriin. Ulko-ovelle päästyään hän mutisee epämääräisesti:
”Moikka.” ja jäämättä odottamaan vastausta, hän astelee silmät sekä pää sumuisena rappukäytävään.
Alaovella Pihla pysähtyy ja jää tuijottamaan, kuin psykoosiin vajonneena, lasioven läpi kylmään pimeyteen. Hänen päänsä lyö tyhjää eikä hänellä ole harmainta ajatustakaan siitä, mitä tehdä ja mihin mennä. Hän kuulee takaansa nopeita, mutta samalla epäilyttävän pehmeitä askeleita ja toivoo hartaasti niiden kuuluvan Velmerin jaloista. Välttääkseen suuren pettymyksen, hän ei vaivaudu katsomaan kenestä äänet ovat lähtöisin. Tämä on elämä eikä mikään kliseinen romanttinen elokuva onnellisine loppuineen! Oikeassa elämässä Velmeri ei juokse perääni pyytäen odottamaan ja vaikeroi sitten kyyneleet silmissä kuinka ei tahdo tämän päättyvän näin. Hän ei todellakaan aio tulla kertomaan, kuinka hän rakastaa minua. Ei, Velmeri ei ole koskaan edes sanonut rakastavansa minua. Miksi hän nytkään sanoisi? Ainakin se tuntuisi jotenkin todella epä-Velmerimäiseltä, Pihla ajattelee katkerasti ja sävähtää kun joku yllättäen koskettaa häntä olkapäälle. Hänen suureksi, mutta ihanaksi yllätykseksi, olkapäähän koskettanut ihminen on kuin onkin Velmeri. Pihlan mieliala kohenee samantien ja hän katsoo kohotettujen kulmiensa alta Velmeriä epäuskoisen toiveekkaana.
”Sä unohdit tän sun pussin.”, sanoo Velmeri naama hiukan punottaen ja ojentaa Pihlalle muovipussin, joka on täynnä Pihlan likapyykkejä.
”Ai, kiitti.”, vastaa Pihla poissaolevasti ja nappaa pettyneenä pyykkipussin Velmerin kädestä.
Hänet valtaa sanoinkuvaamattoman kurja tunne. Velmeri vaikuttaa siltä kuin hän olisi tajunnut Pihlan toivoneen hänen sanovan jotain muuta, sillä hetken aikaa hän katsoo Pihlaa vaivaantuneena ja hieman häpeissään. Kun kumpikaan ei sano mitään, Pihla avaa oven ja lähtee tallustamaan ulos lumisateeseen.
